Tiedättekö sen tunteen, kun on odottanut ihan hirveesti jotain, ja sitten kun on sen aika, ni on vähän pettyny että tässäkö tää nyt sit oli? Mulle toi tunne on jotenkin tullut ihan hirmu tutuksi tässä viime aikoina.. Tuntuu, että koko ajan odottaa jotain, mut sit toisaalta en oikeen edes tiedä mitä odotan.
Tässä kun oli tätä koulua ja töitä jokanen päivä täynnä, ni välillä havahtui siihen, että mitä järkee tässä on, kun joka päivä odottaa et olis jos ilta..olis jo tämäkin päivä ohi.. Mihin tässä oikeen mahtaa olla kiire? Itsellänikin on elämä nyt mennyt siihen malliin, että tulevaisuus on ihan avoin. En tiedä oikeastaan yhtään mihin olen menossa.
Yläasteella keksei minne haluan lukion jälkeen opiskelemaan. Kun tässä välissä meninkin sitten toiseen saman alan koulutukseen, niin mulle on tapahtunut jonkinlainen herääminen. Oon yllättänyt itseni sen suhteen, et miten vähän mua innostaa koko homma. Oon vaan niin sokeasti edenny kohti sitä päämäärää, et jossain vaiheessa unohdin katsoa asioita TÄSSÄ HETKESSÄ.
Onneksi olen tämän nyt kuitenki tajunnut, ja vielä voi tehdä vaikka mitä ratkaisuja. Sen verran sitä on sitte oppinu pysähtymään, että kun se tulevan neljän vuoden suunnitelma onkin saanut täyskäänteen, ni jospa kävis tän nykysen koulun nyt ihan vaan rauhassa loppuun. Mutta silti jotenkin sitä vaan odottaa ja odottaa.. aina..
Olispa jo vappu, olispa jo se mun reissu, olispa jo kesäloma...olispa jo, olispa jo.. Ja silti kun se "olispa jo" tulee kohdalle, niin melkein seuraavassa sekunnissa odottaa jo jotain seuraavaa. Tää tuntuu olevan ihan jatkuva kierre, enkä oikeen enää keksi miten tästä pääsee pois.
Joskus teinivuosina se hetkessä eläminen tuntu olevan niin paljon helpompaa. Tietysti se sen iän huolettomuus vaikuttaa asiaan, ja on ihan hyvä oppia vähän vastuuntuntosemmaks, mut eihän sen tarvi tarkoittaa sitä, ettei enään osaa elää tässä hetkessä.
Enkä nyt hae tässä mitään vastuutonta elokuvaelämää, mutta jos ees hiukan oppis pysähtymään. Rakastan niitä hetkiä kun syysiltana lähtee kävelylenkille musiikit korvissa ja herää hymyilemään ihan vaan sen hetken fiilistä. Tai kun kevään ekat auringot herättää vapaa-amuna ja tuntuu vaan niin hemmetin hienolta, että heräs tähän päivään. Miks noi jutut on niin harvassa? Katson kadehtivin silmin ihmisiä, jotka osaa sen kultaisen taidon, että on tässä ja nyt. Pitää huolen huomisesta, mut elää silti tänään. Sillä tänäänhän me eletään. Ei ikinä huomenna eikä eilen, vaan ihan just tänään. Miten sen mielen sais mukaan tähän todellisuuteen?
Henkilökohtaisesti oon vielä sellasessa tilanteessa, että näen seurustelukumppaniani korkeintaan kerran kuussa.. Aina on edessä viikkojen odotus, ja sitten kun nähdään, niin alkaa lähtölaskenta sille, että toinen lähtee taas pois, tai ite palaa takas kotiin. Jep, oikeen hieno tilanne tälle hetkessä elämis- ongelmaiselle.
Elämä vaan on täynnä odotusta, se on fakta. Kun vaan oppis elämään sen odottamisajankin. Tuntuu, että tää on aika yleinen ongelma, ja jotkut eivät edes tiedosta tekevänsä sitä. Ja eletäänhän me nyt tässä karussa todellisuudessa, jossa sun nyt vaan on huolehdittava koko ajan tulevaisuudestakin. Mutta kun jonkun kultaisen keskitien oppis löytämään.
Itse otin tänä vuonna niinkin ison riskin, että tein valinnan lähteä kesällä toteuttamaan yhtä unelmaani, josta koitui että mun työsopparia ei jatkettu edes alkukesäksi. Ajattelin, että tää on mun viimine mahdollisuus tehdä näin, ja etten aina vaan voi murehtia koko ajan tulevasta. Silti nyt silloin tällöin soimaan itseäni, et oliko tää nyt ihan oikein. Aion yrittää ottaa kesästä kaiken irti. Pitäis vaan oppia se taito, olemaan tässä.
Yks asia, jota oon jotenkin jo kauan pelännyt, on se, että tuun jonain päivänä katsomaan elämääni taaksepäin miettien, että miksen vaan voinu lakata odottamasta, ja alkaa elämään. Nyt on vierähtäny muutama vuosi hiukan heilahtelevalla menestyksellä, ja oon alkanu pohtimaan näitä asioita ihan eri tavalla. Teinivuodet on takana, mutta oon kuitenkin vielä nuori. Rakastan sitä ajatusta, että tulevaisuus voi pitää sisällään mitä vaan. Joku pieni pelko siellä kuitenkin kalvaa siitä, että tuunko mä olemaan pettynyt itseeni. Osaanko mä elää?
Onko kukaan oppinut elämään hetkessä, vai onko se taito luonteessa?
(Kuvat: wehearit.com)
